Vuonna 1966 meitä oli 13 lukion viimeisellä luokalla, 10 tyttöä ja kolme poikaa. Tänään meitä on täällä: Anneli, Esko, Hilkka H, Ritva, Ulla H, Ulla T, Tarja F, Hilkka M, Tarmo L ja minä Manja Irmeli. – Kahta edesmennyttä luokkatove-riamme Tuijaa ja Erkkiä muistamme kaivaten.

50 vuotta sitten lakitetut ylioppilaat vas. Tarmo Lehtonen, Esko Loimainen, Anneli Kronlund, Hilkka Turkki, Ulla Teinilä, Tarja Pere, Ulla Kolu, Hilkka Hein, Ritva Saarinen, Manja Lehto sekä opettaja Antti Koivumäki.

50 vuotta sitten lakitetut ylioppilaat vas. Tarmo Lehtonen, Esko Loimainen, Anneli Kronlund, Hilkka Turkki, Ulla Teinilä, Tarja Pere, Ulla Kolu, Hilkka Hein, Ritva Saarinen, Manja Lehto sekä opettaja Antti Koivumäki.

Nyt kuitenkin onnittelemme lämpimästi teitä tämän kevään ylioppilaat! Tänään on teidän suuri päivänne. Nauttikaa siitä. Olette odottaneet tätä päivää. Olette odottaneet sitä, että nyt vihdoin koittaa vapaus ja saatte itse päättää siitä, mitä haluatte huomenna tehdä.

Täytän ensi kesänä seitsemänkymmentä, mutta ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun vielä odotin tosissani koska niin sanottu oikea elämä alkaa. Mietin, että sitten kun olen tehnyt tämän ja tämän, niin varmasti sen jälkeen voin levätä ja elää normaalisti. – Yhtenä päivänä kuitenkin ymmärsin, että tämähän on sitä oikeaa elämää, juuri minunlaistani elämää. En ollut sitä vaan kiireiltäni huomannut. – Te tuoreet ylioppilaat, asettakaa itsellenne tavoitteita. Jotkut niistä saavutatte, jotkut jäävät haaveiksi, mutta muistakaa olla mukana omassa elämässänne, muistakaa elää oikeasti.

Meillä oli penkkareissa iskulause ”Syksyllä kypsyvät parhaimmat hedelmät”. Ja kuinka ollakaan, näin kävi kuudelle meistä kolmesta-toista. Vain seitsemän meistä abeista juhli lakkiaisiaan keväällä 1966.

Olimme tämän lukion uranuurtajia, joten ihan kaikki ei mennyt Strömsön malliin. Opettajia tuli ja meni, ja niistä, jotka olivat paikalla, jotkut eivät ehtineet opetushommiin kunnolla.

Poikkeuksiakin oli. Täällä tänäänkin mukana oleva historianopettajamme Antti Koivumäki ansaitsee kiitoksen ja kunniamaininnan siitä, että hän oli aina läsnä ja myös hyvä ja innostava opettaja!

Jos sallitte, kerron lopuksi pienen muiston kevään 1966 matematiikan ylioppilaskokeesta.

Olin luokkamme poikien Erkin, Eskon ja Tarmon kanssa ainoa tyttö niin sanotulla matikkalinjalla. Opettajamme E K oli koulumme rehtori, mutta siis myös matematiikan opettajamme.

Opiskelimme koko luokka yhdessä kaikilla muilla tunneilla paitsi matikkalinjan matikan, kemian ja fysiikan tunneilla, jolloin kielilinjalaiset lukivat pitkää saksaa ja lyhyttä matikkaa.

Rehtorimme ei ehtinyt paljoa opetukseen satsaamaan, sillä jo koko koulun ja uuden lukion hallinnollisten töitten tekemiseen meni varmaankin aikaa ja energiaa valtavasti.

Niinpä pojat ratkoivat tunneilla matikantehtäviä keskenään ja kun heille tuli epäselvyyksiä, he lähettivät minut hakemaan opettajaa apuun opettajainhuoneesta. – Käys Puolukka hakemassa opettaja tunnille, sanoivat.

Vuonna 1966 ylioppilaskirjoituksiin tuli uudet säännöt, matikkalinjalla opiskelleiden oli pakko myös kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa pitkä matikankoe. Niin siis minunkin piti.

Olin silloin sairas ja 40 asteen kuumeessa. Kotonani ei ollut puhelinta, mutta äitini kävi soittamassa taksin naapurista. Taksi ei kuitenkaan päässyt hakemaan minua kotoa asti, kun pikkutiet olivat tukossa lumituiskun vuoksi. Juoksin pitkän matkan lumikinosten halki maantiellä odottavaan taksiin, ja ehdin ajoissa kirjoituksiin. Jaksoin laskea vain kolme laskua. Jos ne olisivat olleet kaikki oikein, olisin läpäissyt kokeen. Nyt tein viimeisessä laskussa merkkivirheen, miinuksesta tuli plus tai päin-vastoin. Siispä reputin. Minusta tuli näin syksyn hedelmä.

Tuo merkkivirhe oli minulle kohtalokas. Jos en olisi sitä tehnyt, en olisi myöhästynyt lähdöstä opiskelupaikan hakuun, enkä todellakaan olisi lähtenyt sitten syksyllä opiskelemaan kemiaa ja matematiikkaa ruotsinkieliseen Åbo Akademiin. Enkä olisi sieltä kemistiksi valmistuttuani muuttanut Ruotsiin enkä vasta siellä opiskellut ruotsiksi lempiainettani suomen kieltä. Eikä minusta olisi tullut Ruotsissa vähemmistökielen suomen puolesta puhujaa.

.Hyvät ylioppilaat, muistakaa siis, pienetkin merkkivirheet voivat olla merkityksellisiä. Itsestämme kuitenkin loppujen lopuksi riippuu, miten annamme näitten virheiden elämäämme vaikuttaa.

Manja Lehdon puhe lakkiaisjuhlassa 4.6.2016